Elokuvahistorian ensimmäiset neljä vuosikymmentä näytettävät kuvat olivat mykkiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elokuvaesitykset olisivat olleet hiljaisia; teatterin koosta riippuen esityksiä säesti orkesteri tai pienemmissä paikoissa pianisti. Musiikki saattoi olla elokuvaa varten sävellettyä tai improvisoitua, mutta ikävä kyllä jälkipolville ei ole säilynyt juurikaan nuotteja näistä sävellyksistä. Mutta olennaista on musiikin ja liikkuvan kuvan jo varhain alkanut yhteys: ne täydentävät toisiaan ja luovat emotionaalisen kokemuksen.

Äänielokuva keksittiin 20-luvun lopussa, ja pian uutta tekniikkaa hyödynnettiin tanssi- ja musikaalielokuviin, joista tuli hyvin suosittuja. Nykyään elokuvissa on lukemattomia genrejä, jotka kaikki hyödyntävät teknologian tarjoamia mahdollisuuksia omilla tavoillaan, mutta värikuva ja musiikin käyttö ovat läsnä lähes niissä kaikissa. Musiikki on tärkeä osa elokuvan illuusion syntymistä; sitä kokemusta, jossa katsoja unohtaa istuvansa teatterissa ja siirtyy valkokankaalla näkyvään todellisuuteen.